Mitä on masennus?

Tämä on ollut viimeaikoina paljon puheenaiheena tai sitten vain yksinkertaisesti oma elämäntilanne tekee sen että puheen mielenterveydellisistä häiriöistä pistävät ensimäisenä silmään.

Olen lukenut kuinka masentuneita ihmisiä ja muita psyykkisesti sairastuneita vähätellään ja heistä tehdään lähes pohjasakkaa.

"Masennus on addiktio." "Masentuneet eivät halua parantua." "Masentuneet hakevat sääliä." "Masennus on vain tekosyy laiskuudelle."

Heitän tähän nyt suuria kysymyksiä. Miksi kukaan haluaisi olla masentunut? Miksi kukaan haluaisi tuntea itsensä alempiarvoiseksi kuin toiset? Miksi kukaan haluaisi elää päivittäin niiden synkkien ajatusten ja "sisäisten äänien" kanssa, jotka kehottavat sinua päättämään elämäsi?

Kukaan ei todellakaan halua sitä!

Masennus syövyttää ajatukset ja tuo mieleesi ne synkimmät ajatukset ja totaalisen väsymyksen. Et tahtoisi elää enää sekunttiakaan.

Terveen mielen rippeet yrittävät taustalla takoa järkeä, mutta usein ne järjen huudot jäävät kaiken muun alle. Edes faktatieto siitä että asiat varmasti järjestyvät ja sairas mielesi vain tekee elämästäsi sumuisen ja painajaisen kaltaisen aikakauden, ei auta. Elämän päättäminen kuulostaa omasta mielestä paljon järkevämmältä.

Sängystä nouseminen on lähes mahdoton tehtävä. Miksi nousta kun koko maailma vihaa sinua? Miksi yrittäisit mitään kun se kuitenkin päättyy aina katastrofiin?

Monilla, varsinkin vaikeasti masentuneilla on usein yksi yhteinen "ongelma". Lähipiiri usein kaikkoaa. Monesti tässä on kyse ymmärryksen puutteesta.

Mutta miksi? Miksi ihmiset usein hylkäävät toisen ihmisen, vaikka tämä nimenomaan tarvitsisi apua? Vaikka sanoisit sen suoraankin?

Monesti syy laitetaan masentuneen muuttuneen, pahimmillaan todella oudon käytöksen piikkiin, vaikka loppujen lopuksi lähipiiri on se jonka tarvitsisi muuttaa ajattelutapaansa, asennettaan ja mielikuviaan.

Masennus aiheuttaa niin paljon negatiivisia tunteita, että ihmisen käytös muuttuu. Sieltä alta saattaa välillä pilkistää se ihminen jonka tunsit aiemmin, mutta synkkyys on saanut haltuunsa suurimman osan toisen persoonasta. Toisen luonteessa saattaa olla jotain täysin uutta. Viha, suru, katkeruus, kateus... Kaikki negatiiviset persoonan puolet ovat pinnalla ja hallitsevat. Kaikki tämä saa terveemmän ihmisen usein "pakenemaan".

Nämä pakenijat usein kuitenkin tekevät sairaudelle vain palveluksen ja helpottavat sen työtä. Ihminen kuitenkin on eläin. Ja vieläpä laumaeläin. Lauma tuo turvaa ja suojaa.

Itse olen todella kateellinen kun kuulen että suurien ongelmien aikaan koko kaveriporukka tai suku on rientänyt tukemaan kun on kuultu, että joku ei voi hyvin, tai kun joku on raskaassa elämäntilanteessa. Muistelen ilolla iltoja omien ystävien kanssa, mutta muistelen myös katkeruudella sitä kun tekosyyt lisääntyivät, kun halusit seuraa, mutta kaveri ei halunnutkaan sinun seuraasi.

Masennus ei kuitenkaan tee ihmisestä täysin sokeaa. Päin vastoin. Havaitsemme usein jo hyvin tarkkaan oikean syyn ja selkeän tekosyyn välillä, vaikkemme sanokkaan näistä ääneen. Hylätyksi tulleet ihmiset ovat varpaillaan ja tarkkailevat jokaista elettäsi, viestisi sävyä tms. pohdiskellen alitajuista viestiäsi, jota et kuitenkaan ääneen sano. Kuitenkin teemme toki myös mustien ajatusten ympäröimänä virhearviointeja. Tähän paras ratkaisu on aina sanoa asiat suoraan. Valhe satuttaa aina enemmän kuin totuus.

Masennus on loputonta taistelua päähän asettuneen pimeyden kanssa ja kaikki me tarvitsemme sen selättämiseen läheisten tukea. Kuka vain voi sairastua masennukseen, eikä varmasti kukaan tahtoisi jäädä yksin sen kanssa. Muistakaa siis aina tämä kun joku anelee apua tai pyytää seuraasi. Ehkä sinulla tulevaisuudessa on vierelläsi saman paskan läpi mennyt ihminen, joka ei anna sinun vajota liian syvälle, jos satut itse päätymään samaan tilaan.

Älä yritä väkisin ymmärtää, vaan kerro rehellisesti jos et ymmärrä jotain huonovointisen läheisesi ajatuksista. Se palkitsee, sillä voimme aina yrittää selittää ajatuksiamme tarkemmin, vaikka suoraan sanoen emme itsekään aina ymmärrä sitä sekamelskaa joka mielessämme on ottanut vallan.

Itsekin piilottelen usein synkimpiä ajatuksiani ja on vain harvoja joille sanon sen ääneen. Varmasti moni muukin tekee näin, mutta fakta on se että masennus on pahimmillaan tappava sairaus. Se syövyttää hyviä ajatuksiasi jatkuvasti, kunnes ihminen ei kestä enempää. Kuin krooninen kipu. Jokaisen ihmisen kestokyky on erilainen, mutta ymmärrän niitäkin jotka eivät kestäneet enempää, vaikka itse yritänkin vielä tarpoa eteenpäin.

Masennuksesta ja varsinkin itsetuhoisista ajatuksista ajatuksista puhuminen ei saisi olla niin suuri "tabu". Meidän ei kenenkään pitäisi tuomita mielenterveydellisten sairauksien kanssa painivia ihmisiä. Emmehän me tuomitsee muitakaan vakavasti sairaita.

On todistettu monesti että ihmiset jotka vähiten puhuvat synkistä ajatuksistaan, sortuvat ensin. Monet itsemurhaan päätyneet ihmiset ovat niitä joista ei päällepäin olisi edes arvannut että mikään olisi huonosti. Miksi siis monet pelkäävät näitä puheenaiheita. Miksi terveemmät tuomitsevat? Miksi näiden asioiden kanssa painivat joutuvat pelkäämään tuomitsemista?

Eikö kuulostakkin väärältä?

Ihmismieli on kuin supertietokone. Masennus on kuin virus joka pyrkii kaatamaan koko järjestelmän. Ja järjestelmä kaatuisikin ilman apua.

Ihmisten täytyisi hyväksyä myös meidät psyykkisesti sairaat ihmiset. Meissä on suuri potenttiaali, mutta emme kukaan puhkea täyteen loistoomme ilman muita ihmisiä. Jos kaikki paranisi vain asenteen muutoksella ja sillä että yrittää pakottaa itsensä ajattelemaan positiivisesti, olisimme varmasti jo tehneet sen.

Muistan kyllä kun itsekin kaiken paskan keskellä jaksoin uskoa parempaan huomiseen. Lopulta kuppi kuitenkin täyttyi. Kukaan ei jaksa ikuisesti tarpoa eteenpäin ja ylisuorittaa kun mieli synkkenee siinä sivussa. Toisten kuppi on suurempi kuin toisten.